Viikon pääkuvauskohde oli lapinpöllöperhe. Suunnittelin käyttää viikon kahlaajakuvauksiin merellä, mutta tuuli piti minut metsässä. Tein pitkää tarinaa lapinpöllöistä alle, ehkä joku jopa jaksaa lukea sen. Pesivä lapinpöllö on vaan niin harvinaista herkkua täällä etelässä.

Sunnuntaina 14.7. illalla klo 18 olin taas lapinpöllön pesän alla. Poikanen näkyi pesän laidalla, mutta varmaa havaintoa toisesta poikasesta en saanut. Aina näkyi vain yksi, myös silloin kun pesään tuotiin ruokaa. Siispä illan päätteeksi olin jo varma, että pesässä on vain yksi poikanen. Aiemmin kuulemani kahden eri poikasen yhtäaikaista kerjuuääntä olivat sitten väärin tulkittuja tai toinen poikasista oli ehkä menehtynyt.

Vasta kahdeksan aikaan illalla alkoi tapahtua. Ensin naaras kävi noukkimassa aivan pesän läheltä saaliin. Sen jälkeen koiras toi puoli kymmeneen mennessä kaikkiaan kolme metsämyyrää. Sitten tilanne hiljeni täysin. Poikaset lakkasivta kerjäämästä ja emot katosivat jonnekin. Poistuin paikalta kymmeneltä

Maanantaina ja tiistain välisen yön uhrasin kehrääjän pesällä (kiitokset Pekka Oksanen). Se aika ja vaiva meni kuvaus mielessä hukkaan, sillä pesällä tapahtui vasta kuvauskelvottoman hämärissä - mikä oli tietysti jo oletettavissa. Kokemuksena kojuyö oli kuitenkin opettava.

Tiistaina 16.7. olin viiden maissa illalla taas lapinpöllön pesän alla. Nyt molemmat poikaset kerjäsivät aktiivisesti, ja olivat nyt ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolella oksalla pain metrin päässä pesästä. Naaras oli hyvin kätkeytyneenä viereisen tervalepän oksistoon. Tein itselleni asemapaikan sammaloituneen kiven päälle, josta poikasia oli hyvä katsella makuuasennosta.

Kahdeksan maissa illalla naaras aloitti venyttelyn, ja pienen ajan päästä liihotteli äänettömin siivin korpipainanteen kuusikkoon. Sieltä palattuaan naaras lensi - ilman saalista - poikasten väliin oksalle, alkaen helliä nokallaan toista poikasista. Nuorukainen nautti silmin nähden emon rapsutellessa sen selkää nokallaan.

Puoli yhdeksän aikoihin naaras aloitti urinan merkkinä siitä, että koiras oli tulossa saaliin kera. Koiras lensi pesän viereiseen puuhun, ja naaras puolestaan lensi pois poikasten välistä. Nyt koiras lensi pesäpuun oksalle, luovuttaen metsämyyrän toiselle poikasista. Myyrä katosi vaivatta poikasen kitaan. Koiras katosi taas saalistamaan, ja ennen yhdeksää myös naaras poistui saalistamaan.

Yhtäkkiä havahduin tömähdykseen. Tuuli oli pudotellut oksia pitkin iltaa, mutta tämä ääni oli erilainen.Niinpä, oksalla pesän vieressä näkyi enää yksi poikanen. Pian alkoi kuulua nokan napsutusta saniaikosta pesäpuun alta. Se ei ollut ollut mikään kevyt hallittu laskeutuminen, mutta ainakin poikanen oli vielä voimissaan. En ollut niin tyhmä, että olisin mennyt tarkistamaan tilanteen. Hyvä niin, sillä metsästä liihotteli ensin naaras, ja pienen ajan päästä ilmestyi koiraskin. Koiras kait osui tilanteeseen sattumoisin, sllä sillä oli metsämyyrä tuomisinaan

Ilmiselvästi lapinpöllö osaa laskea kahteen. Emo lensi oksalle jäänen poikasen luo, mutta se poikanen jäi kokonaan emolta huomiotta. Emo kutsui puuttuvaa ensin hetken oksalla, mutta lensi aika pian pesään, jossa jatkoi kutsumistaan. Kun poikanen vastasi alhaalta, emo putosi spiraaleilla alas taittuneelle nuoren lepän rungolle katse tiukasti alas suunnattuna. Jossain vaiheessa naaras kävi hakemassa myyrän koiraalta, mutta ei vienyt sitä heti alas poikaselle. Päätin poistua paikalta tilannetta häirtsemästä. Sinne ne jäivät ihmettelmään molemmat tilannetta, koiras vähän kauempana kelossa.

Poikasvahti jatkui keskiviikkona 17.7. Naaras istui koivun oksalla tulopolkuni suunnassa. Olin vähän arka sen suhteen, ja valmis väistämään, jos naaras aloittaisi uhkaavan nokan napsuttelun. Se kuitenkin hädin tuskin vilkaisi minuun alittaessani istumaoksan.

Nyt molemmat poikaset sekä naaras kerjäsivät äänekkäästi. Eilen tippunut poikanen löytyi ojan ylle kaartuvan nuoren lepän rungolta. Toinen poikasista kerjäsi saneikon seassa maassa pesän alapuolella. Koska olin laatinut itselleni lähestymiskiellon, en voinut käydä katsomassa maassa kerjäävän tilannetta. Sen sijaan majoituin noin viidentoista metrin päähän ojan päällä istuvasta poikasesta. Alkoi pitkä odotus. Vaikka emo ja poikaset kerjäsivät koko ajan voimakkaasti, ruokaa ei kuulunut pitkään aikaan. Yhdeksän maissa naaras urisi ruokalähetyksen merkiksi, ja ilmeisesti kävi ruokkimassa minulta näkymättömissä kerjäävän maapoikasen. Vasta vähän vaille kymmenen kamerani tähtäimessä ollut poikanen sai myyrälähetyksen. Pimeää oli, valotusajalla 1/30 sekuntia ISO-arvo oli 5000. Silti oli hieno tilanne ja siitä kelpo kuvat. Tosin se varsinainen luovutus jäi kuvaamatta, kun pistetarkennuksella ollut kamerani hukkasi maalin juuri ratkaisevalla hetkellä.

Torstai Päivät eivät ole veljeksiä. Torstai-iltana tulin paikalle vasta puoli yhdeksän maissa sateen tauottua. Kymmeneen mennessä en kuullut yhtään kerjuuääntä, eikä ensimmäistäkään ruokalähetystä tullut. Ehkä koiras oli ruokkinut perheensä ähkyyn pilvisen ja sateisen päivän aikana? Jotain siellä metsässä kuitenkin tapahtui, jotain minkä tulen muistamaan ilman tätä päiväkirjakirjaustakin.

Harmaasieppojen varoittelu kertoi tuttuun tapaan suunnan, jossa lapinpöllöemo oli vahdissa. Jossain vaiheessa samasta suunnasta alkoi kuulua ihan merkillistä ääntelyä. Voimakkaat nokan napsutukset ja matalat urinat olivat selvästi lapinpöllöä, mutta äännekästä vikinää en tunnistanut. Varoittelun ja vikinän jatkuessa aloin jo olettaa, että joku pieni petoeläin olisi lapinpöllön uhkaamana, tai peräti jokin otus sen kynsissä vinkumassa. Kävelin sitten paikalle katsomaan. Kaikki tuo äänten sekamelska lähti lapinpöllön nokasta, joka sateesta märkänä ja vähän kurjan näköisenä napitti tiukasti vasemalle korven kätköihin. Jäin sitten odottamaan tilanteen kehitystä. Saneikosta tuli esille nuori metsäkauris, joka köpötti hiljaksen suoraan minua päin lapinpöllön tiukasti valvovan katseen seuraaman. Kokovihreässä sadeasussa huppu päässä liikkumattomana sulauduin varmasti hyvin maastoon, sillä kauris pysähtyi vasta muutaman metrin päässä minusta, katsellen minua tummilla suurilla silmillään isot korvat valppaasti pystyssä. Pitkään me seisottiin toisiamme katsellen lapinpöllön uristessa ja vikistessä yläpuolellamme. Olipa erikoinen hetki! Onneksi olin jättänyt kameran jalustalle vahtimaan pöllönpoikaa, joten en pilannut tilannetta kameran kanssa hätäilemällä. Hyttysen pisto hihan sisään kätketyssä nyrkissä sai minut liikauttamaan hieman kättäni, jolloin kauris säikähti siirtyen muutaman loikan sivuun, josta sitten jatkoi edelleen ohitseni hämärtyvän metsän siimekseen.

Perjantai Veikkasin väärää poikasta. Lepän rungolla edelleen viihtyvä poikanen oli koko kuuden tunnin ajan hiljaa, eikä luultavasti saanut yhtään ruokalähetystä. Toinen poikasista kerjäsi ajoittain, ja saikin pari kertaa metsämyyrään ateriakseen. Päälimmäisenä reissusta jäi mieleen kylmyys ja kosteus.

Lauantai. En pidä onnettomista lopuista, oli sitten tarina elokuvassa tai kirjoissa tai oikeassa elämässä. Lapinpöllöjen elämästä talvesta kesään minulle on tullut jo hyvin henkilökohtainen tarina.

Ensin pesäpuusta pudonnut poikanen oli jo neljättä päivää samalla ojan yli kaartuvan nuoren lepän rungolla. Nyt se vaan makasi mahallaan elottoman oloisena rungosta kasvavien pystyoksien lomassa. Sen pää roikkui ohuen rungon alapuolelle, muuten ruho näytti lepäävän pienten pystyoksien tukemana. Ei voi olla totta! Tätä en olisi halunnut tietää! Mikä ihme sen oli nujertanut? Oliko poikanen vahingoittunut pudotessaan pesäpuun oksilta? Ruokaa se ainakin oli saanut, sen olin nähnyt, joten nälkään se ei ollut kuollut. Suuntasin kamerani myttyyn, jolloin yllätyksekseni näin, että poikanen hengitti syvään. Se oli siis sairas? Ilmankos se ei eilen illalla kuuden tunnin seurannan aikana kerjännyt kertaakaan. Mietin jo, että menisinkö noutamaan poikasen hoitoon. Ajattelin kuitenkin olla puuttumatta tapahtumiin.

Olen pitänyt sääntönä, että noin viittätoista metriä lähemmäksi poikasia en mene. Se näytti olevan matka, jolla poikanen rentoutuu nopeasti tullessani niiden näköpiiriin. Toinen poikasista kuului kerjäävän metsikössä. joten lähdin sitä nyt haeskelemaan. Nyt en välittänyt pitää suojavälimatkaa poikaseen, vaan menin aivan sen vieritse - jolloin melkein kiljaisin riemusta. Poikanen pomppasi ikään kuin säikähtäen pystyyn lepoasennostaan minut vihdoin havaittuaan.

Palasin virittämään kameraa ruokintatilanteiden kuvauksiin. Valmistelut olivat vielä aivan kesken, kun näin koiraan lentävän ojauraaa pitkin kohti ja laskeutuvan poikasen viereen rungolle. Syöksyin nopeasti kameran taa ja lauoin niillä asetuksilla, jotka nyt sattuivat olemaan päällä - onneksi ne olivat ihan kelvolliset. Eniten jäi harmittamaan se, että kamerassa oli kiinni telejatke, jolloin kuvasta tuli vähän ahdas. Ruokintatilanne oli nopea ja aivan äänetön. Poikanen ei ehtinyt edes aloittaa kerjäämistä, eikä naaraskaan tuntunut havainneen koirasta.

Vain puolisen tuntia, jos sitäkään, edellisestä ruokinnasta ollessani haeskelemassa poikasista toista, säikähdin lapinpöllökoiraan tuimaa katsetta kuusen alaoksilta. Oliko se jäänyt vahtiin minua seuraamaan? Kiikareilla näin kuitenkin metsämyyrän nokassa, eli se oli palannut saalistumatkalta. Tapansa mukaan se oli ilmestynyt äkkiarvaamatta ja hiljaa. Poistuin paikalta, jolloin koiras kävi ruokkimassa tämän toisen poikasen.

"Eat boy, eat. So you get big and strong."

Very long story of following of family of Great Grey Owls. Long hours in woods waiting for something to happens gave me time to write diary like story of observations - but only in Finnish...